Harrastus verenperintönä
Voisin oikeastaan todeta heti alkuun, että olen perinyt tämän harrastuksen isältäni ja hän on vaikuttanut suuresti koko harrastukseeni ja sen kohteeseen. Hän osti
ensimmäisen Mininsä (vm. -63) jo nuorukaisena, vuonna 1971 ollessaan 19-vuotias. Ensimmäinen Mini oli korityypiltään farmari ja väriltään vihreä.
Isä myi auton pois muutaman vuoden käytön jälkeen, mutta osti hyvin pian toisen. Tällä toisella Minillä (perinteinen kori, väri turkoosi) oli ehditty ajaa
vain kahden vuoden ajan tehtaalta valmistumisen jälkeen. Toinen Mini oli ajossa 5 vuoden ajan, kunnes hän myi senkin eteenpäin. Vuodet vierivät ja autoina oli mm. Mosse, Peugeot ja hyvän työpaikan myötä useampia diesel-Mersuja.
Isäni vapaa-ajan mielenkiinto oli ja on edelleen vanhojen polttomoottori-ajoneuvojen rakentelu ja entisöinti. Ilmeisesti Mini aikoinaan jätti häneen pysyvän
vaikutuksen tyyliltään ja ajettavuudeltaan. Nämä asiat ymmärtääkseni ainakin osittain aiheuttivat sen, että ollessani noin 7-9 vuoden ikäinen isä alkoi etsiä itselleen
harrastemielessä Miniä, ja tarkemmin sen ikäistä autoa jollaisen oli aiemmin omistanut. Hän löysi sopivan auton, vuosimallin 1978 Austin Mini 1000:n. Se oli peräisin suomalaisen
maaseudun pellolta, mutta kori oli kuulemma säilynyt siitä huolimatta yllättävän hyvässä kunnossa.
Hän teki hitsaus- ja korityöt omin käsin jo kauan sitten menehtyneen vaarini (joka oli ammatiltaan rautaseppä) oppivaisena jälkeläisenä.
Moottorin ja muun auton hän rakensi ja entisöi itse, välillä muiden harrastajien palveluksia ja konsultointia fiksusti hyödyntäen.
Muistan joskus katselleeni hänen työtään auton kunnostuksen parissa kun olin hieman päälle 11-12 vuotias, ja mieleeni on jäänyt kun hän noihin aikoihin
sai auton ajokuntoon ja luvalliseen tieliikennekäyttöön ensimmäisen kerran. Luonnollisesti koko perhe piti heti viedä koeajolle, ja mieleni palauttaa päähän autoa miettiessä,
että sen kyydissä ensi kertaa oleminen oli jotain mitä en ollut sitä ennen kokenut. Mini oli erikoinen ja erilainen auto verrattuna siihen millaisten autojen kyydissä
olin tottunut kulkemaan, ja aluksi kovin äänekäs.
Yllä valokuva ensimmäiseltä yllä mainitulla, isäni kunnostamalla Minillä tehdyltä pidemmältä matkalta. Kävimme Saariselällä (Lapissa)
IMM 2000-tapahtumassa ja ulkomailla vuonna 2000 ollessani 13-vuotias.
5-henkinen perheemme matkasi tuolla pienellä autolla ja auto-junalla noin viikon ajan, ja muistaakseni takapenkillä tuli hiki sekä tietenkin kärhämää nuorempien sisarusten kanssa.
IMM 2015
Vuoden 2015 International Mini Meeting pidettiin toukokuussa Liettuassa, ja suuntasimme sinne isäni ja veljeni kanssa. Autonamme palveli isäni yli vuosikymmen sitten kunnostama vihreä Mini 1000, joka oli tässä kohtaa museokatsastettu ja osoittautunut sen verran luotettavaksi kulkupeliksi, että sillä uskalsi turvallisin mielin suunnata ulkomaille. Menimme aluksi Viron puolelle laivalla ja loput ajamalla Latvian ja Liettuan läpi. Matka kesti noin viikon ajan, ajoa tuli noin 1100km verran, ja teiden kunto Viron suurimpien teiden jälkeen oli huonohkoa. IMM:n aikana nukuimme, tai ehkä muut perheestäni oikeasti nukkuivat, yhden yön ajan suomalaisen harrastajaporukan (jotka juopottelivat pitkälle aamuyöhön) leirissä teltassa...
Tietöitä oli jonkin verran ja ne vaikeuttivat matkantekoa. Itse IMM-tapahtuma ja matkanteko oli kuitenkin mukavaa huonoista teistä huolimatta, ja baltialainen maaseutu oli viehättävän erilaista kotoiseen Suomeen verrattuna. Pysähtelimme paljon matkalla ruokailemassa ja nähtävyyksillä, sekä yövyimme hotelleissa. Alla valokuva tultuamme juuri Eckerö Linen laivalla Viron puolelta takaisin Suomeen. Takapuoli saattoi olla hellänä kaikista tien kuopista ja osa liettualaisista tuontioluista oli päässyt menemään huonoksi noin 600km ajon aikana, mutta hymy kertoo matkakokemuksesta. Ja olipahan aikamoinen kokemus!
Tässä kuva IMM:n mainiosta paikallisesta AC/DC-coverbändistä, joka soitti ja oli pukeutunut aivan kuten esikuvansa!